Urheilijoiden urapolkuja osa 1 - Oma polkuni

Suomalaisessa urheilussa tehdään nyt joka lajille omaa urheilijan urapolkua. Perusajatus on yksinkertainen, määritetään mitä urheilijan pitää missäkin vaiheessa uraa tehdä ja kuinka paljon, jotta ura etenee mukavasti kohti huippua. Polun varrelle määritellään sitten seuran, lajiliiton, koulun ja kodin roolit. Eri ikäluokat laitetaan peräkkäin omiin laatikoihinsa ja alle kerätään edellämainittujen tahojen roolit. Treeni- ja kilpailu määriä nostetaan tasaisesti junnusta aikuisikään ja tekeminen muuttuu pikkuhiljaa leikkimisestä ammattaimaiseksi puurtamiseksi.

Itse saan olla onnellinen ettei omassa lapsuudessani ollut tuollasia polkuja. Oma ura ja motivaatio olisi nimittäin lopahtanut jo ajat sitten. Toiseksi täytyy todeta ettei oman silloisen kotikaupunkini uimaseura ainakaan tuolloin olisi taipunut uimarin urapolun mukaiseen malliin.

Tässä oma urapolkuni: 

Aloitin uinnin 8-vuotiaan Pieksämäen ainoassa uimaseurassa Pieksän Kuuteissa. Valmentajat olivat käyneet liiton peruskoulutukset, mutta mitään valmennusjärjestelmää tai suurempia kausisuunnitelmia ei mielestäni noudatettu. Treenit kestivät noin 60minuutti joista ensimmäiset ja viimeiset 10minuuttia saunottiin. Valmentajat ja kuntouimarit kävivät omia keskusteluitaan ja uimarit juttelivat omiaan. Altaassa uitiin kerrasta toiseen suunnilleen samanlainen ohjelma. Pari sataa lämmittelyä, sitten potkuja/käsivetoja ja loppuun piikki vaparia tai joskus rintauintia. Matkaa kertyi 500-800metriä. Toisena päivänä motivaatio oli korkealla ja kilpailu kovaa, kuka kerkeää uimaan eniten. Toisena päivänä taas pidätettiin hengitystä matalan pää portaikossa ja toivottiin ettei valmentaja huomaa että matka ei edisty.

Tätä jatkui muutaman vuoden ja pikkuhiljaa innostuin myös kilpailemisesta. Kyselin kovasti milloin on kilpailuita ja olin aina valmis lähtemään kilpailuihin. Lähes poikkeuksetta ajat paranivat. Uin yleensä 50metrin vapaa ja rintauinteja koska tunsin pärjääväni niissä parhaiten ja sain aina päättää mitä halusin uida. Kerran valmentaja kuitenkin ilmoitti minut 200m vapaauintiin tietämättäni (Rollo-uinnit Kotkassa), taistelin matkan läpi (3,12,52), olin viimeinen noin 16sekunnin erolla seuraavaan, enkä halunnut uida matkaa enää koskaan, ei ollut minun juttuni!

Itä-Suomen hallit tulivat tutuiksi kunnes 12-vuotiaana uin Kouvolan Siniviitta karsinnoissa 100m rintauinnissa ajan, jolla naapuri seuran valmentajan mukaan päästäisiin loppukilpailuihin. Omassa seurassani ei tainnut siihen aikaan olla edes tietoa että kisojen parhaat pääsevät valtakunnallisiin loppukilpailuihin. Asiaa sitten selviteltiin ja lopulta kävikin ilmi että olin loppukilpailuun valittujen joukossa. Lähdimme siis valmentajani kanssa Kemiin jossa kyseinen loppukilpailu pidettiin. Tuon kilpailuiden välisen 3viikko treenailin lähinnä itsekseni. Kävin koulun jälkeen uimassa ja uin lähinnä 100m rintauinteja. Välillä vähän taukoa (ja ehkä pienet löylyt) ja muutama satanen lisää. Tämän jakson treenasin jokatapauksessa kovaa, motivaatio oli korkealla hallilla kului tunteja.  Loppukilpailuissa ennätys parani vielä 2sekunttia ja yhteensä reilun kuukauden ikäisestä ennätyksestä oli lähtenyt 4sekuntia. Tilastoista kiinnostuneena katselin tuloslistaa ja tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi mitä vauhtia muut saman ikäiset uivat. Tampereella ja pääkaupunkiseudulla oli uimareita jotka uivat minua noin 10sekuntia kovempaa.

Samoihin aikoihin tajusin myös että kaikki kilpailut eivät ole saman arvoisia ja näissä arvokkaimmissa kilpailuissa (siniviitta, nuorten kesä/talvikista) ei uida mielimatkojani 50-metrisiä. Tässä vaiheessa uinnista tuli kuitenkin tavoitteellisempaa. Halusin nostaa 100m rintauinti sijoitustani kauden pääkisoissa. Vietin hallilla yhä enemmän aikaa, joinakin päivinä saatoin uida kerralla jopa 4000-6000metriä, jollakin toisella viikolla saunominen ja sukeltelu kiinnosti enemmän ja metrejä kertyi koko viikolla tuo 4-6000. Välillä valmentaja oli paikalla, välillä ei, toisinaan uimareita oli paikalla 10 välillä uin yksin tai yhdessä silloisen parhaan kaverini kanssa. Kilpailut toimivat suurena motivaattorina. Vaadin päästä kilpailemaan ja seurailin Uintilehden kisakalenteria ja ehdotin että lähdettäisiinkö kisaamaan Kotkaan tai Kajaaniin. Aina löytyi joku, joka lähti kuskiksi ja yleensä autokin saatiin täyteen uimareita.

Vuonna 2004 seurasin Ateenan Olympialaisia, olin tuolloin 15-vuotias. 200m rintauinnissa minua 3 kuukautta nuorempi unkarilainen otti hopeaa. Itse olin parantanut 3:ssa vuodessa 100m rintauinnin aikaani 14 sekunttia ja noussut kotimaassa jo ikäluokkani kärkinelikkoon. Matkaa ikäluokan maailmanlaajuiseen kärkeen oli kuitenkin toiset 14sekuntia. Päätin kuitenkin tuolloin että haluan jonain päivänä olla mukana noissa kilpailuissa (vuosi 2012 kuulosti tuolloin ihan kohtuulliselta)

Tässä vaiheessa rupesin käymään kerran viikossa naapuripaikkakunnalla (kiitos isäni joka tajusi silloin että jonkun ammattilaisen pitää katsoa tekniikkaa jos poika meinaa huipulle yrittää).

Treenikilometrejä vuodelle 2004 kertyi "huikeat" 388km ja 100m rintauinti parani peräti 7:llä sekunnilla. Näihin aikoihin treenailin kuitenkin yhtä viikko treeniä lukuun ottamatta itsekseni sillä Pieksämäen silloinen valmentajani potki minut ulos ryhmästä koska minulla ei ollut motivaatiota ja neuvoin liikaa muita uimareita. Hallilla aikaa kuitenkin kului runsaasti (niin altaassa kuin saunassakin) ja neuvoin edelleen muita uimareita, koska muut kyselivät minulta rintauinnin tekniikasta, kun olin oikein naapurikunnassa käynyt oppia hakemassa.

Ylä-aste lähestyi loppuaan. Kävin kerran viikossa aamutreeneissä. Siivoojat avasivat oven ja allas oli kokonaan minun. Vesi oli kuitenkin aamuisin pirun kylmää ja osa aamutreeneistä kuluikin jopa kokonaan lämpimässä suihkussa (sauna kun ei ollut päällä). Ysiluokalla oli sitten valintojen paikka. Äiti oli jo kauan aikaa sitten sanonut minulle ja siskollenni että "lukion käytte sitten Pieksämäellä", eipä olisi mieleen tullut muualle lähteäkkään. Vanhemmat olivat kuitenkin jälleen hereillä, Pieksämäen uimahalli oli menossa remonttiin ja kaupungissa ei ollut valmentajaa. Lisäksi kaupungin liikuntatoimi suhtautui nuivasti ratatilaa vieviin "niinsanottuihin kilpauimareihin." Äiti kysi että mitenkä tärkeä asia uinti minulle on ja haluanko edelleen jatkaa tosissani. Vastausta ei tarvinnut juuri miettiä ja hetken päästä olimme jo Isän kanssa tutustumassa Voionmaan urheilulukioon ja jututtamassa Marko Malvelaa, Swimming Jyväskylä päävalmentajaa.

Heinäkuussa 2005 pääsin ensimmäistä kertaa SM-kilpailuihin. Olin alittanut 50rintauinnissa ja SM-rajan ja olisin ennätykselläni jopa lähellä finaalipaikkaa. Paria viikkoa aiemmin olin jo voittanut Ikäluokkani Suomenmestaruuden 100m rintauinnissa.

Nuo Jyväskylässä käydyt SM-kisat olivat ensikosketukseni Jyväskylään. Jäin silloin jo totuttelemaan yksin asumiseen. Elokuussa alkaisi sitten Lukio ja kova treenirääkki uudessa ryhmässä, jossa harjoitteli Suomen huippuja. Valmistauduin henkisesti 6-8kilometrin ohjelmiin. Yksi aamulla ja toinen illalla. Välissä olisi sitten koulua ja illalla pitäisi tehdä vielä läksyt ja opetella ruoan laittoakin.

Kauden avauspalaverissa Make otti puheeksi vuoden tavoitteet. Iso joukku uimereita tavoittelisi EM-kisapaikkaa jo syksyn arvokisoihin. Minulla ja muilla lukion ykkösillä olisi kuulemma hyvä paikka tavoitella NEM-kisarajoja. Treenit alkoivat, en pysynyt muiden mukana alkuunkaan. Eikä nyt ollut varaa piilotella portaikossakaan. Meno oli ammattimaista ja vauhti hurjaa. Yritin roikkua perässä, mutta huonolla menestyksellä. Olin lähdössä jatkamaan kun Make tai Malla sanoi että riittää jo jatketaan seuraavaan sarjaan. Tätä toistui jatkuvasti. Syksyn mittaan treenivauhdit kuitenkin paranivat ja nousin jopa 2-3aaltoihin vapari sarjoissa.

Syksyn kisoissa Malla laittoi minut uimaan 200m vapaauintia. Tuosta lajista muistona olivat vain Kotkan Rollot vuonna 2001 joiden jälkeen en ollut kyseistä matkaa pitkällä uinut kertaakaan. Paransin lyhyenradan  ennätystäni 2,14->2,05, mutta ei se omalta lajilta tuntunut vieläkään. Make puolestaan heitti ilmoille ajatuksen 50vaparin NEM-paikasta, olihan 25metrin ajat jo aika lupaavia. Rupesin taas itsekkin miettimään 50vaparia uudella tavalla. Olin tottakai uinut sitä kisoissa aina kun mahdollista, mutta jotenkin lajin puuttuminen Ikäkausimestaruus kisoista oli siirtänyt ajatukset takaisin 100m rintauintiin.

Ensimmäisen Jyväskylän vuoden aikana nostin tasoani reilusti. Pääsin jopa 0,02sekunnin päähän NEM-paikasta. Ikäluokastani kukaan ei päässyt kisoihin! Seuraavat vuodet (2006-2008) tavoittelin LREM-rajoja ja 4x50 vapariviestin paikkoja. Ajat paranivat hiljalleen, mutta lopullinen läpimurto kansainväliselle tasolle sai vielä odottaa. Näinä vuosina kuljin ehkä lähimpänä uimarin urapolkua, mutten silloinkaan viihtynyt itse polulla.

Vuodenvaihde 2008-2009 oli seuraava käännekohta urallani. Olimme 2kuukautta leirillä Austraaliassa. Treenasimme alkupätkän paikallisen ryhmän kanssa Sydneyssä. Valmistauduin leiriin henkisesti kuten Jyväskylään tuloon. Uinnin suurmaassa treenimäärät ja vauhti ovat vielä kovemmalla tasolla. Roikuin jälleen viikon mukana. Sitten olkapäät sanoivat STOP! Loppu leirin jumppailin olkapäitä ja otin aurinkoa. Aussiryhmän valmentaja kehui muita suomalaisia kovasta treenauksesta, minäkin sain kuulla positiivista palautetta, olin saanut kivan rusketuksen.

Siirryimme omalle leirille Wollongongiin. Altaassa käsi ei juuri kestänyt mitään. Meressä pystyin Bodysurffaamaan. Olin löytänyt uudenlajin. Vaikka altaassa en juuri saanut mitään tehtyä meressä vauhti riitti. Heti leirin jälkeen nousin uudelle tasolla lyhyenradan SM-uinneissa ja voitin ensimmäisen Suomen mestaruuden (100vu) kaikkiaan mitaleita kertyi 7! Meritreenillä ja auringon otolla, okei potkuja treenasin ahkerasti.

Treeni systeemimme lähti kehittymään myös heti leirin jälkeen. Kelailu väheni, kova vauhtinen uinti lisääntyi, oman kehon kuuntelulle annattiin enemmän tilaa ja laatu nousi uudelle tasolle. Viihdyin treeneissä yhä paremmin. Pääsin taas kilpailemaan omalla mukavuusalueella. Syyskaudella rikoin ensimmäiset SE:t ja pääsin lopulta EM-kisoihin. Sen jälkeen olen käynyt läpi kaikki muut arvokisat paitsi 2010 LRMM, joihin kukaan suomalainen ei rajoja alittanut.

Sprintit, kilpailu ja hauskanpito ovat tullet yhä tärkeämpään rooliin treeneissä. Samat jutut kuin silloin junnunakin pitävät motivaatiota yllä ja tuottavat tulosta kilpailuissa. Onneksi Uimarin Urapolku ei ole ollut määrittämässä.



Muutamien keskustelujen ja aiemmin kuulemieni tarinoiden pohjalta voin todeta että en ole ainut, jonka ura on edennyt enemmän polun vieressä kuin urapolulla, usein jopa koskemattomassa erämaassa. Ja usein näiden seikkailijoiden polulle ohjaaminen olisi lopettanut kiinnostuksen koko touhuun.


Julkaisen mielelläni myös muiden urapolkuja. Muoto on vapaa, lyhyt tai pidempi teksti, Video tai ääniraita mikä sinulle parhaiten sopii. Tarinoita varmasti riittää joten jakakaa niitä.

Uimarin oikeaoppinen urapolku